On valitettavaa, etteivät ihmiset osaa lukea ajatuksia. Jotkut asiat jäävät sanomatta ihan liian usein. Mutta koska tänään on vuoden ainoa päivä, jolloin on virallinen lupa olla cheesy, sanottakoon se ääneet: ystävät rakkaat, te olette tärkeitä. Aina, vaikken sitä muistakaan sanoa.
Näihin tunnelmiin seuraavien sävelten kera:
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
torstai 11. helmikuuta 2010
Wintertime Love
Olen huomannut, että elämä on varsin kiero. Aina kun ehtii tottua johonkin ajatukseen, käännetään koko pakka ylösalaisin. Viime talvena aloin juuri pitää siitä vaihtoehdosta, ettei tänne kunnon talvea edes tule, ja lopputuloshan on varsin helposti nähtävissä. Kolme kuukautta lunta ja pakkasta. Toki voisin yrittää ajatella asiaa vähän vähemmänkin narsistisesti, tilanteen syntyyn saattavat vaikuttaa jokuset muutkin seikat kuin oma napani ja irrationaaliset mielihaluni. Oh well, koska talvi ei kuitenkaan näytä loppuvan ikinä, on kai vain alistuttava.
Onneksi rakas kullanmurumme, tuo meitä aina niin uskollisesti kuljettava teiniritsa, ei ole jättänyt kertaakaan käynnistymättä. Lukotkaan eivät ole jäätyneet kertaakaan. Sen sijaan se ilmeisesti varjelee sisäilmaansa raivokkaasti, koska ovista ei pääse sisään ilman massiivista väkivaltaa. Toistaiseksi olemme pidättäytyneet voimakeinoista, mutta ellei katsastuspäivän lähestyessä ala ovi raottua, saattavat ne päätyä harkintalistalle. Ehkä menen sitä ennen heiluttelemaan jotain moukarintapaista nokan eteen ihan vain varoitukseksi.
Varasuunnitelmana paikasta toiseen siirtymiselle toimivat elämäni rakkaudet, ihanat saappaani, jotka isäni ystävällisesti nimesi turvakengiksi. Ehkä ne ovat nimensä veroiset, ainakaan en ole kertaakaan päätynyt niiden jatkona seistessäni takalistolleni. Toista se on puolta korkeampien mutta lähes yhtä lämpimien perintökalujen kanssa: niiden elämän tarkoitus tuntuu olevan tempaista jalat alta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Hankin kohta mummomalliset liukuesteet niiden alle ja katselen vahingoniloisena kenkien pyristelyä irti naskalikahleistaan ja kohti vapautta. Todennäköisesti se päättyy siihen, että löydän istumalihasteni tienoilta kämmenenkokoisen sinelmän.
Yksi ehdottoman hyvä puoli talvessa on. Tänä vuonna pääsee takuuvarmasti laskiaisena pulkkamäkeen! Mikään ei vedä vertoja sille lapsenomaiselle riemulle, jonka siivittämänä innokkaat opiskelijat laskevat täyttä vauhtia päin puuta. Sitä odotellessa.
Onneksi rakas kullanmurumme, tuo meitä aina niin uskollisesti kuljettava teiniritsa, ei ole jättänyt kertaakaan käynnistymättä. Lukotkaan eivät ole jäätyneet kertaakaan. Sen sijaan se ilmeisesti varjelee sisäilmaansa raivokkaasti, koska ovista ei pääse sisään ilman massiivista väkivaltaa. Toistaiseksi olemme pidättäytyneet voimakeinoista, mutta ellei katsastuspäivän lähestyessä ala ovi raottua, saattavat ne päätyä harkintalistalle. Ehkä menen sitä ennen heiluttelemaan jotain moukarintapaista nokan eteen ihan vain varoitukseksi.
Varasuunnitelmana paikasta toiseen siirtymiselle toimivat elämäni rakkaudet, ihanat saappaani, jotka isäni ystävällisesti nimesi turvakengiksi. Ehkä ne ovat nimensä veroiset, ainakaan en ole kertaakaan päätynyt niiden jatkona seistessäni takalistolleni. Toista se on puolta korkeampien mutta lähes yhtä lämpimien perintökalujen kanssa: niiden elämän tarkoitus tuntuu olevan tempaista jalat alta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Hankin kohta mummomalliset liukuesteet niiden alle ja katselen vahingoniloisena kenkien pyristelyä irti naskalikahleistaan ja kohti vapautta. Todennäköisesti se päättyy siihen, että löydän istumalihasteni tienoilta kämmenenkokoisen sinelmän.
Yksi ehdottoman hyvä puoli talvessa on. Tänä vuonna pääsee takuuvarmasti laskiaisena pulkkamäkeen! Mikään ei vedä vertoja sille lapsenomaiselle riemulle, jonka siivittämänä innokkaat opiskelijat laskevat täyttä vauhtia päin puuta. Sitä odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)