Christmas Is All Around

Mistä tietää, että joulu on lähellä?

• huomaan itsessäni vastustamattoman halun ostaa joulukuuseen lisää koristeita, vaikka oksat notkuvat jo entuudestaan (oletan, koska eihän niitä koristeiden alta näe)

• kirjoitan kasaan joulukortteja tekstin "Onnellista uutta vuotta 2009" (terveisiä vaan, kaverit! mahdatte olla ylpeitä niitä lukiessanne.)

• sähköpostiin napsahtavat veljen lahjatoiveet kolmisivuisena Excel-taulukkona

Laittaisin suunnilleen tähän kohtaan loppukaneetiksi mukavan jouluaiheisen videon, jos YouTube sen vain kyseisen pätkän kohdalla olisi mahdollistanut. Mutta koska ei, niin saatte tyytyä linkkin. Tätä ilman ei joulu tule.

Hollow Talk

Blogiparkani kärsii vakavasta eroahdistuksesta, niin vähälle huomiolle se on jäänyt. Syksyn harmaina päivinä omat ajatukseni kanavoituvat lähinnä kuunneltujen sävelten tai yöaikaan verkkokalvoille marssivien, vähintäänkin kieroutuneiden unien muodossa. Onnekseni unenlahjani ovat aina olleet varsin erinomaista luokkaa, muuten olisin kaiketi menettänyt yöuneni tänäkin syksynä jo useaan otteeseen. Nyt unentarpeeni on toiminut lähinnä viihdykkeenä armaalle aviomiehelleni, joka huvittelee laskemalla sekunteja, jotka vaaditaan siitä hetkestä kun kellahdan vaakatasoon aina uneen vaipumiseen. Voisi mokoma kyllä laskea vähän äänettömämmin, eräänäkin yönä havahduin, kun korvanjuurestani kuului huolellisesti artikuloitu "kahdeksan".

Marraskuisia päiviäni on viime aikoina tahdittanut tanskalainen Choir of Young Believers, jonka esikoisalbumi löytyy riemukseni Spotifyn loputtoman tuntuisesta valikoimasta. Tuntuu vähän samalta kuin sumuinen ilma ulkona:

Speed Of Sound

Viikonloppuna pääsin fiilistelemään lapsuuden kesiä. Vaikkakin CrossCountry on lajina vieras, niin jotkut asiat näyttävät olevan samoja siitä riippumatta, onko katseltavissa menopeleissä alla kaksi vaiko neljä pyörää. Selostajan ääni, moottorien jylinä lähtöhetkellä ja helteen ja radasta irtoavan pöllyn lisäksi paikalla olivat aina yhtä luotettavat metrilakun myyjät. Ilmeisesti olen kuitenkin vähän aikuistunut, koska tyydyin jäätelöpalloon jumbotikkarin ja lakukasan sijaan.

Sen sijaan joitain asioita ei vaan nähtävästi opi ikinä. Helteinen asfaltti on kuuma. Aurinko polttaa. Vaikka kotipihassa olisi mukava viilentävä tuuli, sitä ei saa mukaan radan reunukselle. Aurinkorasvaa kannattaa levittää. Musta t-paita on idioottimainen valinta. Nyt siis valkoista nahkaa koristavat taas kerran hehkuvan punaiset alueet käsivarren ja kaula-aukon tietämillä. Mutta väliäkö sillä, kun kerran muuten oli kivaa.

Electric

Opiskelijan kootut vinkit, osa n. Tänään aiheenamme on edullinen uusi kampaus. Tarvitaan ruuvimeisseli, purettava pistorasia ja pois päältä napsautettu sulake. Esimerkkihenkilömme keikkui varpaisillaan keittiöjakkaralla ja sohi pistorasiaa ruuvimeisselillä miten parhaiten sattui ylttämään. Tämän jälkeen tarvitaan toinen henkilö, tässä tapauksessa pahaa-aavistamaton ja em. toiminnasta autuaan tietämätön aviomies, joka juuri heränneenä ihmettelee, miksi sähköt eivät toimi ja omatoimisena napsauttaa sulakkeen päälle. Kiharoiden hankita tosin epäonnistui, sillä samainen aviomies suunnisti sen jälkeen olohuoneeseen ja paikallisti pistorasian jatkeena sijainneen esimerkkihenkilömme, minkä jälkeen olohuonetta halkoi kauhistunut huuto.

Sähköt toimivat edelleen ja makuuhuoneeseenkin saatiin, kaikesta huolimatta, toimiva valo. Tästä kiitos kuulunee myös esimerkkihenkilön isälle, joka tarttuu puhelimeensa ajatusta nopeammin kuullessaan tyttärensä kiinnostuneen mistä tahansa sähkölaitteesta.



(P.s. Hei isi, ei se ollut ihan niin paha kuin miltä kuulostaa. Se oli vain kuoren ruuvi eikä minkään piuhojen.)

The best things in life are free / But you can keep them for the birds and bees

Minulla on salainen pahe. Pidän ihan hirvittävästi automainoksista. Niissä ideana on yleensä luoda mielikuva jostain miellyttävästä, tavoiteltavasta, ihanasta, paremmasta maailmasta. Sen jälkeen liitetään siihen auto. Ja voi pojat, jos tilini saldon perässä olisi tarvittava määrä nollia, olisin jo juoksemassa kohti autokauppaa. Jos malttaisin, siis, sillä mainoksen peräänhän voisi tulla vielä toinen samanlainen. Ja kolmas. Ehkä sieltä tulee vielä yksi?

Lienee selvää, miksi taloutemme lehtitilaukset tehdään armaan mieheni nimellä ja miksi mainokset häviävät ulottuviltani yhtä nopeammin kuin ehdin kurkoittaa kättäni niitä kohti. Kun tuote markkinoidaan tarpeeksi hyvin, uskon siihen ehdottomasti ja pysyvästi. Olen vieläkin sitä mieltä, että Canonin tuotteet ovat loistavia, koska "with Canon you can". Ja kaikki tosimiehet syövät Tupla-patukoita, koska mainoksen Indiana Jones -henkinen tyyppikin aikanaan söi. Ja kyllä, vakuutuin myös n. 3000 euron imurin ehdottomasta tarpeellisuudesta samaan aikaan, kun miespoloni pohti, kuka idiootti sellaisia ostaa. Syytän kaikesta geenejäni. Miten voisin olla muunlainen, jos jo ihana mummoni aikanaan ei voinut jättää Yves Rocherin tuotetilausta väliin, koska "ne ihan vaan minulle lähettivät tällaisen tarjouksen, kun olen niin hyvä asiakas"? Lienee kohtalon ivaa, että elinkumppanikseni on valikoitunut markkinatalouden kyynistämä myyntimies. No, onhan hyvä, että miehelläkin on kotona joku, johon saa testattua myyntipuheita saaden välittömiä onnistumisen elämyksiä. Sellaista myyntipuhetta ei ilmeisesti ole keksittykään, johon en uskoisi.

All You Need Is Love

Runo, tuo sanojen yhdistelyn jalo ilmentymä, ilahdutti mieltäni tänään sanoin kuvaamattoman paljon. Runon kirjoittaminen (esim. ah niin yleisen kirkkoveneen piirtämisen sijaan) seinään on suoranainen kulttuuriteko. Siispä koen tarpeelliseksi jakaa mieltäni piristäneet riimit kanssanne:

Love Is yellow,
I Say Hello.
Love is blue,
I love you.
Love is Red,
Let's Come ped.
Love is black,
please come pack.

(Runon alkuperäinen kirjoittaja tuntematon. Kirjoitusasu tuntemattoman nuoren lupauksen, joka runon seinälle kirjoitti.)

The Laughing Gnome

Uutiset jaksavat aina yllättää. Tänään Ilta-Sanomat uutisoi Kauhajoella tehdystä kaameasta rikoksesta. Peräti 71 vajaamittaista tyyppiä on kidnapattu ja suljettu autiotaloon. Rikosylikonstaapeli kaipaa vihjeitä tyyppi tai pari kainalossaan kulkeneesta henkilöstä. Ihmiset, olkaa varuillanne. Älkää hylätkö puutarhatonttujanne, ne voidaan kidnapata. Mielestäni rikosnimikkeenä voisi olla hyvin vapaudenriisto, onhan se julmaa viedä kaikki pihoiltaan ja sulkea pölyiseen taloon.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että tontuilla on sukukokous ja ne ovat hiipineet vähin äänin yöaikaan kohti hylättyä taloa. Mikä olisikaan parempi tapaamispaikka. Mutta siinä tapauksessa kaikkien ei olisi ehkä kannattanut tunkea samaan aikaan ikkunaan. Ei sitä voi parhaalla tahdollaankaan sanoa huomaamattomaksi kyttäykseksi, jos ikkunasta näkyy 71 naamaa. On tyypeillä vähän vielä opittavaa. Toki tässä voidaan nähdä myös liiallisen televisioon kohdistuvan tuijotuksen vaarat. Olisi tonttujenkin kannattanut jättää se viimeinen katselukerta Amelieta väliin.

Nyt Kauhajoen putka on kuitenkin huomattavan täysi. Lienee aikaa siitä, kun sinne on viimeksi viety yli 70 tyyppiä kerralla. Kuuleman mukaan ne kuitenkin jakavat saman sellin, joten tilaa muillekin vielä on. (Tämä lohdutukseksi kaikille, jotka sinne halajavat. Seuraa ainakin on.)

Tontut putkassa. (Kuva IS.)

(Päivän soundtrack: The Laughing Gnome by David Bowie.)

What Is This Thing Called Love?

Asioita, joita rakastan:

• hattara
• sateen muodostamat kuviot ikkunoissa
• kaupunkien öiset valot
• vanhat autot, joiden runko näyttää koostuvan pehmeistä kaarista
• jazz ja swing kuumana kesäiltana
• syksyiset kirpeät aamut, joina nousevan auringon lämpö sekoittuu väistyvään hallayöhön
• kuuma kaakao, vaahtokarkit ja juustoleivät sateisena päivänä
• vaahteranlehdissä kahlaaminen
• vanhat amerikkalaiset joululaulut
• aamut, joina kellon soidessa ei tarvitse nousta ylös
• juusto
• mustavalkovalokuvat
• Moskova
• sävy, joka kulkee nimellä slate gray
• kuumavesipullo
• lätäköt ja ääni, joka syntyy niihin paljain jaloin astuessa
• siilit
• tuulihatut, aleksanterit, mazariinit ja perunaleivokset
• kristallikynttilänjalat
• melkein kypsät omenat
• kromi
• Casablanca (elokuva, ei paikka)
• kuplamuovin poksauttelu
• lämmin puuhella ja sillä kiehuva teevesi
• varpaiden heiluttelu

Words, I like to break 'em

Näin näppärästi voidaan muodostaa kieleen uusia sanoja. Otetaan esimerkiksi englannin farkkuja tarkoittava sana (jeans, monikossa), väännetään se kyrilliikkaan taipuvaksi ja lisätään venäjän monikon tunnus. Sitten lainataan se venäjästä kivaan pieneen vähemmistökieleen ja (puhekielessä) napsautetaan perään vielä monikon tunnus. Tadaa, sana valmis! Mutta kuinka monta lahjetta pitää olla housuissa, joita tarkoittavassa sanassa on kolme eri monikkoa?

All Day And All Of The Night

Iltapäivä sisälsi yllätysohjelmanumeron. Koska minut on sangen vaikea yllättää, osasin jo vähän aavistella, että tulossa on retki katsastamaan odottamani Merirosvoradio (The Boat That Rocked). Ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja pääsin katsomaan, kun brittitähdet marssivat valkokankaalle iki-ihanien 60-luvun klassikoiden tahdittamana.

Kotiin saavuttuani heräsi pieni epäilys siitä, että kaikki eivät ehkä ole yhtä ihastuneita elokuvan antiin kuin allekirjoittanut. Koska keräsin varhaisnuoruuteni lempikappaleet lauantain toivekonserteista (uhh, mikä sana!) c-kasetille, samastuminen radion ääressä istuviin britteihin oli kohtalaisen kivutonta. Vanhempani taas ovat aikanaan varttuneet Radio Luxembourgin hellässä huomassa. Mutta miten on 90-luvulla syntyneiden laita? Osaavatko Youtubesta tai MySpacesta musiikkinsa muutamalla klikkauksella löytävät arvostaa tai edes ymmärtää, miksi merirosvoradiot olivat aikanaan tärkeä konsepti? Ehkä olen vain itse jämähtänyt nostalgiaan. Se ei välttämättä olisi mitenkään kauhean yllättävää, kun ottaa huomioon hurjan nuoruuteni, jossa armaat ikätoverini fanittivat Take Thatia tai Backstreet Boysia ja minä The Beatlesia. Poikabändi kuin poikabändi, eh?

If I'm to be your camera, then who will be your face?

Flickr sulkee sisäänsä mahdottoman määrän kuvia. Nyt nähtävillä on myös viehättävä sarja "Tamaani ja muita vinoja ja epämääräisiä räpsäisyjä". Niinä hetkinä, kun (vähemmän) armoitettu kuvaaja olisi voinut ikuistaa matkatovereitaan, tallentui filmille (=kameran muistikortille) piikkilankaa tai pallokala. Toisinkin olisi tietysti voinut valita, olisihan sitä ollut jälkikäteen mukava muistella, minkä näköisiä ihmisiä siellä olikaan. Mutta onhan se mukavaa, että on 30 kuvaa kallioista.

Olisi erinomaisen huomaavaista, mikäli kuvat katsoneet viitsisivät jättää puumerkkinsä esim. tämän viestin kommenttiosioon. Myös asuintaloni seinä on mahdollinen vaihtoehto, mutta vuokranantaja tuskin suosittelee sitä.

Cry Baby Cry

Nyt seuraa suunnaton (tai sitten vähemmän suunnaton) tunnustus: olen onneton vetistelijä. Viimeksi vedet valuivat poskiani pitkin, kun erehdyin anoppilassa lukemaan Lauren Bacallin elämäkertaa. Siinä vaiheessa, kun kirjan sivuilla haudattiin Humphrey Bogartia, oli pakko lopettaa lukeminen ja laittaa kirja sivuun. Bogie-parka.

Bogien perään itkemisen voinen sentään kunniakkaasti myöntää, mutta ihan yhtä tyylikästä ei ehkä ole se, että kun jossakin (ei aavistustakaan missä) urheilukilpailuissa kannustettiin Virpi Kuitusta (olihan siellä joku sellainen?), sumeni näkökykyni. Inhoan urheilua, en edes tunnista suurimman osan urheilijoista nimiä, mutta jostain syystä päädyin ajattelemaan, miten hienolta Virpistä mahtoikaan tuntua, kun kuuli kotiyleisönsä kannustuksen. Juu, todella hieno syy vetistellä vannoutuneelta penkkiurheilun(kin) välttelijältä.

Luulisin, että tähänastisen vetistelyurani huipennus oli kuitenkin se, kun luin jostakin aikakauslehdestä jonkun minulle täysin tuntemattoman naisihmisen istuneen kylpyhuoneen lattialla ja poksautelleen kuplamuovia. Siis kuplamuovia, voi taivas! Ei kai ihminen voi itkeä kuplamuovista lukiessaan? Luulen, että minussa saattaa olla joku piuha kytketty väärin. Miten muuten voi yhdistää aika ajoin esiin tihkuvan kyynisen realismin riipaisevaan kuplamuovivetistelyyn?

And I discovered that my castles stand / Upon pillars of salt and pillars of sand

Päätin tässä eräänä päivänä hautautua vällyjen alle (vällyt ja jämäntänyt sijainti saattoivat olla jonkun verran olosuhteiden pakosta) ja katsella vanhan Indy-leffan. Valikoin elokuvan, joka kantaa järjestysnumeroa kolme. Ehdin katsella professori Jonesin edesottamuksia kohtuullisen tyytyväisenä aina siihen asti, kunnes Petran kalliokaupunki kohosi television ruudulle. Indiana marssi köysi lanteilla tomerasti heiluen kohti Al Khazneh -temppeliä ja suuntasi määrätietoisesti oviaukosta sisään. Siinä vaiheessa allekirjoittanut lähes purskautti teemukinsa sisällön rinnuksilleen. Jotain pientä taiteilijan vapautta oli havaittavissa: suunnilleen oman olohuoneeni kokoinen tila oli yllättäen paisunut mitä lie urheiluhallia vastaavaan kokoon. Melko maagista, ettenkö sanoisi. Voisiko joku tehdä saman tempun vertailuun osallistuneelle olohuoneelleekin?



















Kuvassa nähtävillä muutama kiva kameli ja vielä kivempi Sean Connery.

Play That Funky Music

Ei liene kauhean yllättävää, että olen taas kerran addiktoitunut American Idoliin. Tällä kertaa oman suosikin valikoiminen oli suorastaan lapsellisen helppoa. Voisinko muka vastustaa tyyppiä, jolla on enemmän silmämeikkiä ja kynsilakkaa kuin minulla? En tietenkään.

Hallelujah

Matkailu avartaa kummasti. Tällä kertaa reissusta jäi käteen nippu kahvipusseja. Opin jo näppärästi keittelemään niiden sisältöä tarkoitukseen erinomaisesti sopivassa voinsulatuskattilassa. Porotkin osaan jo jättää juodessa kupin pohjalle. Ensimmäisellä kerralla sain niitä reilun kulauksen verran suuhuni.

Näin suomalaiseen hiljaisuuteen ja umpimielisyyteen tottuneena on virkistävää saada kommentteja ulkonäöstään. Tällä kertaa huomio kohdistui passikuvaan. Allekirjoittaneen edellä (ja jäljessä) tullivirkailijan eteen astuneet saivat kaikki saman kommentin: "Very good picture". Ehtivät jo todeta, että taitaa mokoma sanoa saman kaikille. Onnistuin osoittamaan olettamuksen virheelliseksi. Ojensin kuuliaisesti passini, ja kyseinen herrasmies aloitti jo saman litanian. "Very good pict... Noooo. Not very good." Well, thanks. Arvostan kovasti.

Kaikkiaan siis vallan onnistunut matka. Näin kameleita ja vaikka kuinka monta tamaania. Kivoja otuksia. Sellaisia ylikasvaneen marsun näköisiä. Ette ikinä arvaa, mikä niiden lähin sukulainen on. Norsu. Hehee.


Otsikko muuten lainaa nimensä vuoden 1979 Euroviisu-voittajalta. Kyllähän se kieltämättä oman Katri Helenamme pesi aika puhtaasti.

Fading Like A Flower

Olen kuullut, että joillakin ihmisillä on jokin viherpeukaloksi kutsuttava ominaisuus. Se ei ainakaan ole periytyvä ominaisuus, koska mummini olisi ehkä saanut kävelykepinkin kukkimaan. Minä sen sijaan olen erikoistunut lähinnä viherkasvien saattohoitoon. Saan lähes minkä tahansa kasvin muutamassa kuukaudessa hengiltä. Kuulemma jotkut niistä ovat sellaisia, joita ei muka pysty tappamaan. Niin ainakin väitettiin sekä anopinkieleni että -hampaani kohdalla. Myös traakkipuu pääsi lopulta hengestään, vaikka mies sen useita kertoja onnistuikin elvyttämään. Ja kaktusten nitistäminen on suorastaan lapsellisen helppoa. Olen tappanut ainakin neljä, ja suurimman osan kuivuuteen.

Tällä uskomattomalla tehokkuudellani viherkasvien parissa olen saanut aikaiseksi kolme muutosta:
1) kodissamme ei ole viherkasveja, joita hoitaa.
2) mies ostaa ainoastaan leikkokukkia.
3) kukaan ei enää erehdy tuomaan kasviaan minulle hoitoon.

Tykkään kukista, ihan oikeasti. Mutta sellaisessa muodossa, jossa niiden oletettu elinikä ei ole pitempi kuin minun. Mistä ei kyllä näin tarkemmin ajatellen taida olla hoitotottumuksillani minkäänlaista huolta.

In The Closet

Useimpien ihmisten levyhyllyt ja etenkin iTunes piilottavat sisuksiinsa vaikka mitä aarteita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Sitten, kun joku onneton vieras onnistuu jonkun perusteellisesti haudatuksi ja piilotetuksi uskotun kappaleen tai levyn jostain esiin kiskomaan, alkaa hillitön vakuuttelu siitä, että kyseistä musiikillista helmeä ei oikeasti kukaan koskaan ikinä missään olosuhteissa kuuntele, eikä oikeastaan ole mitään tietoa, miten se on hyllyyn tai soittimeen ylipäätänsä päätynytkään. Nyt on siis haasteen aika! Jokainen tämä viestin lukija saa ilahduttaa minua yhdellä kappaleella, jonka soittolistalla sijaitsemista ei normaalioloissa missään nimessä tunnustaisi. Luurangot esiin!

Olen reilu ja listaan ensin omiani. Ja kuuntelen näitä siis oikeasti, vastalauseista huolimatta.

1. Toto: I'll Be Over You. Kunnon kasarihelmi, jonka alkutahdit kuullessaan mieheni voihkaisee tuskasta.

2. Regresa A Mi, eli Il Divon versio Unbreak My Heartista. Sen paremmin artisti kuin alkuperäisen ysäriklassikon sovittaminen latinoiskelmäksikään eivät ole millään tavoin puolusteltavissa. Anteeksi.

3. Don Johnson: Heartbeat. Jokaisen kunnon Miami Vice -fanin levyhyllystä pitää löytyä ainakin yksi Don Johnsonin levytys, eikö? Ai ei vai? Ups.

4. Britney Spears: Womanizer. Tätä häpeän ihan aidosti. Oikeasti, Britney Spears?! Mutta kun se on jotenkin niin tarttuva. Menen kaappiin häpeämään.

5. Viidennestä sijasta kilpailevat otsikon Michael Jackson sekä Westlife. Michael Jacksonissa itsessään olisi toisinaan tarpeeksi hävettävää, mutta luulen, että voiton vie silti Westlifen cover Bonnie Tylerin Total Eclipse Of The Heartista. Kuka kehtaa vielä myöntää tuntevansa minut tämän tunnustuksen jälkeen?

Tässähän oli siis muutama niistä, joita älyän hävetä. Näiden lisäksi on lähes loputon lista niitä kappaleita, joita minun kuulemma tulisi hävetä. Koulutus jatkunee.

Hard Candy

Toisinaan uutiset ovat kauhean hauskoja. Tämän päivän paras oli Ilta-Sanomien otsikko: Abit vaurioittivat karkeilla Susanna Penttilän auton. Ei kai saisi nauraa toisen omaisuuden tärviölle, mutta en voi olla ajattelematta keskustelua vakuutusyhtiön kanssa.

- Auto kärsi pintavaurioita, pitäis korjauttaa.
- Jaa, no mitäs sille kävi?
- Tuli vähän osumia.
- Mitä siihen sitten osui?
- No karkkeja.
- Karkkeja?! Ja tuloksena oli lommoja?
- No niitä karkkeja oli tosi paljon.

(B)eat it

Tamasin pörkölt

200 g naudanlihaa per nenä
1 keskikokoinen sipuli per nenä
1-2 dl punaviiniä per nenä
n. 1 paketti pekonia
1 punainen paprika
1 tomaatti
Vettä
Suolaa, pippuria, paprikajauhetta
Öljyä paistamiseen

Paista pekoni ja sipuli öljyssä. Lisää naudanliha. Kun neste on irronnut lihasta, lisää suola ja pippuri. Lisää sopivasti vettä ja anna kypsyä hellalla 1-2 tuntia hiljalleen kiehuen. Nesteen haihtuessa lisää pataan viiniä. Useimmiten pullollinen riittää. (Se ei ollut vitsi, viiniä kuluu reilusti! Ei siis ehkä kannata valita sitä kaikkein kalleinta laatua.) Viiniä ei siis hujauteta pataan koko pulloa kerralla, vaan aina tarpeen vaatiessa.

1,5-2 tunnin kypsennyksen jälkeen lisätään paprika ja tomaatti. Mikäli pata on liian nestemäistä, mukaan voi sujauttaa myös yhden perunan, mutta koska se haukkaa osan mausteuden vahvuudesta, kannattaa maku tarkistaa. Loppuvaiheessa, eli n. 2,5 tunnin kypsennyksen jälkeen, lisätään paprikajauhe ja tarvittaessa lisää suolaa ja pippuria. Paprikajauhetta ei saa laittaa aiemmin, sillä se voi muuttua kitkerän makuiseksi palaessaan.

Määrät ovat lievästi sanottuna sinne päin, sillä ohje on kasattu jostakin syksyisestä internetin ihmeellisen maailman välityksellä saadusta ohjeistuksesta. Mistään pikaruoasta ei ole kyse, sillä kaikkiaan aikaa kulunee jotain 4-5 tunnin paikkeilla. Lopputuloksena on kuitenkin varsin maukas lihapata, joka on ulkonäöltään vähintäänkin epämääräinen ruskea mössö. Sen voi tarjota esim. tuoreen maalaisleivän kanssa. Jos ajatus pelkästä lihapadasta ja leivästä epäilyttää, voinee sekaan ujuttaa myös jonkin lisukkeen.

In Your Coffeemaker

Koska armas mieheni lähti tänään ansaitsemaan heti herättyään, en saanut iukumaani kahvia, vaan jouduin keittämään sen ihan itse. Päätin haluta espressoa lämpimän maitoni sekaan, ja siksi tavallisessa kahvinkeittimessä näppärästi valmistuva Parisienneni ei tänään kelvannut. Koko kahvin maitoineen päivineen saisi tietysti näppärästi tehtyä keittiön pöydällä nököttävällä kahvikoneella, mutta koska minut on hemmoteltu piloille, en osaa vielä vuoden yhteiselommekaan jälkeen tehdä koneelle muuta kuin laittaa töpselin seinään. Ehkä joskus saamme kehitettyä vielä syvemmän suhteen. Epäilen sitä kyllä vahvasti. Mutta siihen kahvinvalmistukseen palatakseni. Kaivoin esiin mutteripannuni, joka on saanut em. koneen saavuttua olla melko rauhassa, täytin sen ja laitoin kahvin hellalle. Muuten hyvä, mutta joko käyttäjässä oli vikaa (mahdoton ajatus) tai pikku pannuni on suivaantunut siitä, että se on jäänyt niin vähälle käytölle. Se sylki kahvipisaroita sisuksistaan suoraan levylle. Ne kipinöivät aika hienosti (älkää kertoko tätä miehelle, miehen mielestä allekirjoittaneen nimeäminen pikku pyromaaniksi oli jo entuudestaan täysin ansaittua). Sain kuitenkin kahvini, ja siitä syystä olen jonkin verran leppoisampi nyt kuin kipinöintiä ja hellalle ilmaantuneita kahvipisaroita katsellessani. Luulen kuitenkin, ettei episodi lupaa kovinkaan läheistä kanssakäymistä mutteripannuni kanssa jatkossakaan. Tuskin tässä mitään asumuseroa on edessä, mutta takaisin hyllylle se joutaa, kunnes osaa käyttäytyä paremmin. Ja siinä pannun käyttäjässähän ei siis luonnollisestikaan voinut olla mitään vikaa.

No Reply At All

Törmäsin kaupungilla omega-3-kapseleita kaupitteleviin nuorukaisiin. On siinäkin työ. Olin ehkä hiukan epäkiitollinen asiakas. Seuraava keskustelu kuvannee sitä. Kaupitellut henkilö on merkattu kirjaimin MP (=MiesParka) ja allekirjoittanut AK (=AlleKirjoittanut, kuinka luovaa!).

MP: -Syötkö jo Omega-kolmosia?
AK: -Mmmh, kyllä mä jotain ton näköisiä syön. (Samalta ne ainakin näyttää. Sama kummallisenkeltainen väri, sama pyöreä muoto. Pyöreähkö. Vai oliko se soikea? Onko sillä väliä?)
MP: -Mitä merkkiä ne on?
AK: -En mä tiedä. (Eikä muuten kiinnostakaan. Mä vain syön niitä.)
MP: -Mistä ne on ostettu?
AK: -En mä tiedä. (Ei kai sitä nyt kaikkea voi tietää? Ehkä olin mukana, ehkä en. Ei voi muistaa.)
MP: -Apteekista vai kaupasta?
AK: -En mä tiedä. (Enkö mä jo vähän niin kuin vastannut edellisessä kohdassa?)
MP: -Onks ne halvempia vai kalliimpia kuin nää?
AK: -En mä tiedä. (Mulla ei ole aavistustakaan, mitä noi sun pillerisi on. Mulla ei ole edes aavistusta siitä, mitä MUN pillerini on. Mietipä vielä, tiedänkö, mikä niiden hintaero on.)
MP: -No tiedäksä, mitä ne maksaa?
AK: -En, en mä niitä ole ostanut. (Voitaisiinko jo lopettaa tää keskustelu?)
MP: -Vanhemmatko?
AK: -No ei. Mies. (Rrrright. Kyllähän tämän ikäiselle äiti lähettää ties mitä pillereitä postissa. Tai ehkä epäkypsät vastineet järkeväntuntuisiin kysymyksiin ovat vähentäneet oletetusta iästä vuoden per idioottimainen vastaus?)
MP: -Ei tästä keskustelusta taida olla mitään hyötyä.
AK: -No ei. (Yeah, baby! Sä tajusit sen! Ihanaa!)

Pääsin pälkähästä. Mies kärsi, silminnähden. Anteeksi siitä. Sellaista se työnteko on, aina ei voi onnistua. Ainakaan jos kauppaa työkseen kummallisenvärisiä, kiiltäviä pillereitä.

Do, Do, Do! What you wanna do

Mistä tietää, että tentti lähestyy? Voin tarjota hyvin pätevän vinkin: esimerkiksi siitä, että henkilö, jonka tulisi lukea tenttiin, on yltäpäältä hiomapölyssä, koska keksi juuri, että ne lakatut kynttilänjalat on välttämätöntä hioa puupinnalle ja sen jälkeen vahata kivemman värisiksi. Siis kello yhdeksältä illalla.

Underneath Your Clothes

Tehtävä: sukellus vaatehuoneeseen.
Aihe: mustan v-aukkoisen paidan etsintä.
Lopputulos: kolme mustaa v-aukkoista, joista yksikään ei ole se kappale, johon etsintä kohdistuu.
Johtopäätös: aika siivota vaatehuone.

Saviour Machine

Olen jotenkin kummallisesti onnistunut selviämään tähän opintojen vaiheeseen asti ilman kunnollista tulostinta. Ensimmäinen tulostimeni oli ihan mukava aina silloin, kun sitä huvitti tulostaa kunnollista jälkeä. Useimmiten ei huvittanut, ja se valitsi tekstin sijaan kummalliset merkkirivit. On toki kivaa tulostaa proseminaarityötä ja kuvitella saavansa paperille pitkään ja hartaasti (edellisenä yönä) pohdittuja lauseita, mutta toivotun lopputuloksen sijaan tuijottaa sydämiä ja lumiukkoja, joita tulostin vähintään yhtä suurella hartaudella uumenistaan syytää.

Toinen yritys tulosti kyllä ihan kiltisti, mutta se oli kaiketi sulautunut vähän turhan hyvin opiskelijaelämään. Se nimittäin oli tolkuton mustejuoppo. Ja mustekasettien metsästys se vasta kivaa onkin, etenkin jos sattuu omistamaan jonkun kummallisen merkkisen tulostimen, jonka kasetteja ei joko saa mistään tai vaihtoehtoisesti niistä saa pulittaa uuden tulostimen hinnan.

Koska kumpikaan aiemmista yrittäjistä ei oikein perheeseemme sopeutunut, päätin valita tällä kertaa uuden yksilön ihan itse. Valitsin söpön, pienen laitteen, jonka ratkaisevin ominaisuus on se, että se on musta. En tiedä, mitä se osaa tehdä, toivottavasti ainakin tulostaa. En sattunut lukemaan. Luulen, ettei tällä valintametodilla kuitenkaan ainakaan pahemmin pieleen voi mennä kuin aiemmin. Välttämättä.

Good Morning Good Morning

En ymmärrä, miten olin muka joskus aamuvirkku. Heräsin aamulla kivuttomasti ja ponkaisin välittömästi kellon soidessa ylös. Jos minulla ei olisi hämäriä muistikuvia tapahtuneesta itsellänikin, epäilisin vakavasti salaliittoteoriaa.

Nykyään herääminen ei onnistu ihan niin helposti. Lämpimiin peittoihin jääminen houkuttelee jokseenkin paljon enemmän kuin niiden alta kylmään maailmaan hivuttautuminen. Siksi olenkin ottanut tavakseni odottaa, että kirpeä aamu on jo ohitse ennen kuin edes yritän moista. Siitä huolimatta vällyjen alta kaivautuva naishenkilö muistuttaa zombieta, joka osaa tasan kaksi reittiä: sängystä suihkuun tai sängystä keittiöön. Olotilaa helpottaa kuitenkin hieman keittiössä Romanssia laulava ja suklaacappuccinoa valmistava mieshenkilö. En tiedä, missä vaiheessa roolit kääntyivät näin päin, mutta en valita.

Now I'm Here

Koska alan jo huimaa vauhtia kotiutua tänne, voinen tehdä muutosta virallisen. Vanhat tekstit jäävät toki edelliseen osoitteeseen, sieltä voi niitä käydä lukemassa jos välttämättä haluaa esim. aiheuttaa itselleen kärsimystä yön pikkutunteina uppoutumalla mukahauskoihin avautumisiini. Se näyttänee vielä hetken samalta, mutta koska pohja ystävällisesti poistetaan kokonaan käytöstä, katsoin aiheelliseksi hilata itseni ennen suuria muutoksia johonkin turvallisempaan koloon. Ja ehkä päätökseen vaikutti aavistuksen myös se, että muutaman kerran vanhasta blogista hävisivät ääkköset kokonaan. Jotkut tunnetusti hallitsevat niiden käyttämättä jättämisen vallan mainiosti, mutta koska itse elän jonkinasteisessa riippuvuussuhteessa vokaaliharmonian kanssa, halusin turvata etuvokaalieni aseman.

Tänne saa ehdottoman mielellään jättää kommentteja, niistä ei suinkaan pahastuta. Tiedänpähän ainakin, kuka tänne on löytänyt. Ja sen myötä on toki myös helpompi tietää, tulisiko lukijoiden puhuttelu tehdä sittenkin yksikössä monikon sijaan. Mutta ehkä sen monikon voi tulkita myös aina niin kohteliaaksi teitittelyksi, voihan?

The Glad Yeah

Ooh, Bloggerissa pääsee valitsemaan itselleen nimen. Valitsin toki heti mahdollisimman neutraalin, kuten varmasti huomasitte. Kuulostaa 60-luvun Bond-tytöltä. Tai joltakin stripteasenimigeneraattorin tulokselta. Oikeasti alkuperä on kyllä paljon viattomampi (vaikka turha kai sitä on yrittää vakuuttaa, ette te usko kuitenkaan).