Varoituksen sana heti alkuun: tämä on surullinen teksti, joka käsittelee luopumisen tuskaa. Koimme nimittäin juuri suunnattoman menetyksen. Keskuudessamme pitkään ollut ja hyvin palvellut pyykkikone kuoli eilen, ja sen jälkeensä jättämä tyhjiö täyttynee aivan liian nopeasti likaisen pyykin vyöryessä sitä kansoittamaan. Tästä seurannee toistaiseksi tuntemattoman mittainen suruaika, joka tarkkaan ottaen tarkoittaa käsin pestyjä vaatteita ja uuden koneen metsästystä.
Ei näet ole kovinkaan helppoa löytää sopivaa korvaajaa uskolliselle ystävälle. Rakas Upomme oli uskollinen ja huomionkipeä, minkä se osoitti tulemalla innokkaasti kylpyhuoneen ovelle vastaan. Se myös ilmoitti olemassaolostaan reippaasti ja äänekkäästi. Arvatenkin myös naapurimme tiedostivat tämän, verrattiinhan Upo-kultamme ääntelehdintää moottoritien meluun. Se on varmasti lingotessaan kuulostanut suunnilleen siltä kuin se tulisi lattiasta läpi, mikä taas on erinomainen esimerkki sen läheisyydenkaipuusta ja sosiaalisesta kyvykkyydestä.
Jään myös kaipaamaan sen lähes täydellistä sisäsiisteyttä. Liika tarkkuus on nipottamista, ei sitä luukun tiivisteiden vuotamista olisi ilman pesukonevärejä kuitenkaan huomannut. Ja violetti raita koneen kyljessähän on vain yksilöllinen, toisinaan jopa trendikäs.
Kaikkein eniten koneparkaamme kuitenkin kaipaavat nyrkkini, jotka jo eilen pääsivät Upottomassa tilassamme kohtaamaan pesualtaan syvyydet ja huuhtomaan koneellisen vaatteita, jotka konevanhus raaski luovuttaa vasta sen jälkeen, kun se joutui laskemaan alleen nielemänsä vesimäärät. Epäilemättä nöyryyttävä hetki koneparallemme, mutta valitettavasti myös väistämätön. Satuin näet todella haluamaan vaatteeni ulos koneesta. Anteeksi siitä, ja jää hyvästi, Upo-kulta.
Ps. Korvaudu pian! Todella pian, jos saa esittää vienon toiveen.
