Words, I like to break 'em

Näin näppärästi voidaan muodostaa kieleen uusia sanoja. Otetaan esimerkiksi englannin farkkuja tarkoittava sana (jeans, monikossa), väännetään se kyrilliikkaan taipuvaksi ja lisätään venäjän monikon tunnus. Sitten lainataan se venäjästä kivaan pieneen vähemmistökieleen ja (puhekielessä) napsautetaan perään vielä monikon tunnus. Tadaa, sana valmis! Mutta kuinka monta lahjetta pitää olla housuissa, joita tarkoittavassa sanassa on kolme eri monikkoa?

All Day And All Of The Night

Iltapäivä sisälsi yllätysohjelmanumeron. Koska minut on sangen vaikea yllättää, osasin jo vähän aavistella, että tulossa on retki katsastamaan odottamani Merirosvoradio (The Boat That Rocked). Ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja pääsin katsomaan, kun brittitähdet marssivat valkokankaalle iki-ihanien 60-luvun klassikoiden tahdittamana.

Kotiin saavuttuani heräsi pieni epäilys siitä, että kaikki eivät ehkä ole yhtä ihastuneita elokuvan antiin kuin allekirjoittanut. Koska keräsin varhaisnuoruuteni lempikappaleet lauantain toivekonserteista (uhh, mikä sana!) c-kasetille, samastuminen radion ääressä istuviin britteihin oli kohtalaisen kivutonta. Vanhempani taas ovat aikanaan varttuneet Radio Luxembourgin hellässä huomassa. Mutta miten on 90-luvulla syntyneiden laita? Osaavatko Youtubesta tai MySpacesta musiikkinsa muutamalla klikkauksella löytävät arvostaa tai edes ymmärtää, miksi merirosvoradiot olivat aikanaan tärkeä konsepti? Ehkä olen vain itse jämähtänyt nostalgiaan. Se ei välttämättä olisi mitenkään kauhean yllättävää, kun ottaa huomioon hurjan nuoruuteni, jossa armaat ikätoverini fanittivat Take Thatia tai Backstreet Boysia ja minä The Beatlesia. Poikabändi kuin poikabändi, eh?

If I'm to be your camera, then who will be your face?

Flickr sulkee sisäänsä mahdottoman määrän kuvia. Nyt nähtävillä on myös viehättävä sarja "Tamaani ja muita vinoja ja epämääräisiä räpsäisyjä". Niinä hetkinä, kun (vähemmän) armoitettu kuvaaja olisi voinut ikuistaa matkatovereitaan, tallentui filmille (=kameran muistikortille) piikkilankaa tai pallokala. Toisinkin olisi tietysti voinut valita, olisihan sitä ollut jälkikäteen mukava muistella, minkä näköisiä ihmisiä siellä olikaan. Mutta onhan se mukavaa, että on 30 kuvaa kallioista.

Olisi erinomaisen huomaavaista, mikäli kuvat katsoneet viitsisivät jättää puumerkkinsä esim. tämän viestin kommenttiosioon. Myös asuintaloni seinä on mahdollinen vaihtoehto, mutta vuokranantaja tuskin suosittelee sitä.

Cry Baby Cry

Nyt seuraa suunnaton (tai sitten vähemmän suunnaton) tunnustus: olen onneton vetistelijä. Viimeksi vedet valuivat poskiani pitkin, kun erehdyin anoppilassa lukemaan Lauren Bacallin elämäkertaa. Siinä vaiheessa, kun kirjan sivuilla haudattiin Humphrey Bogartia, oli pakko lopettaa lukeminen ja laittaa kirja sivuun. Bogie-parka.

Bogien perään itkemisen voinen sentään kunniakkaasti myöntää, mutta ihan yhtä tyylikästä ei ehkä ole se, että kun jossakin (ei aavistustakaan missä) urheilukilpailuissa kannustettiin Virpi Kuitusta (olihan siellä joku sellainen?), sumeni näkökykyni. Inhoan urheilua, en edes tunnista suurimman osan urheilijoista nimiä, mutta jostain syystä päädyin ajattelemaan, miten hienolta Virpistä mahtoikaan tuntua, kun kuuli kotiyleisönsä kannustuksen. Juu, todella hieno syy vetistellä vannoutuneelta penkkiurheilun(kin) välttelijältä.

Luulisin, että tähänastisen vetistelyurani huipennus oli kuitenkin se, kun luin jostakin aikakauslehdestä jonkun minulle täysin tuntemattoman naisihmisen istuneen kylpyhuoneen lattialla ja poksautelleen kuplamuovia. Siis kuplamuovia, voi taivas! Ei kai ihminen voi itkeä kuplamuovista lukiessaan? Luulen, että minussa saattaa olla joku piuha kytketty väärin. Miten muuten voi yhdistää aika ajoin esiin tihkuvan kyynisen realismin riipaisevaan kuplamuovivetistelyyn?

And I discovered that my castles stand / Upon pillars of salt and pillars of sand

Päätin tässä eräänä päivänä hautautua vällyjen alle (vällyt ja jämäntänyt sijainti saattoivat olla jonkun verran olosuhteiden pakosta) ja katsella vanhan Indy-leffan. Valikoin elokuvan, joka kantaa järjestysnumeroa kolme. Ehdin katsella professori Jonesin edesottamuksia kohtuullisen tyytyväisenä aina siihen asti, kunnes Petran kalliokaupunki kohosi television ruudulle. Indiana marssi köysi lanteilla tomerasti heiluen kohti Al Khazneh -temppeliä ja suuntasi määrätietoisesti oviaukosta sisään. Siinä vaiheessa allekirjoittanut lähes purskautti teemukinsa sisällön rinnuksilleen. Jotain pientä taiteilijan vapautta oli havaittavissa: suunnilleen oman olohuoneeni kokoinen tila oli yllättäen paisunut mitä lie urheiluhallia vastaavaan kokoon. Melko maagista, ettenkö sanoisi. Voisiko joku tehdä saman tempun vertailuun osallistuneelle olohuoneelleekin?



















Kuvassa nähtävillä muutama kiva kameli ja vielä kivempi Sean Connery.

Play That Funky Music

Ei liene kauhean yllättävää, että olen taas kerran addiktoitunut American Idoliin. Tällä kertaa oman suosikin valikoiminen oli suorastaan lapsellisen helppoa. Voisinko muka vastustaa tyyppiä, jolla on enemmän silmämeikkiä ja kynsilakkaa kuin minulla? En tietenkään.