Minulla on identiteettikriisi. Kuten kaikki kanssani liikkuneet tietävät, on minulla taipumuksena edetä nopein, pitkin, ei niin kovin naisellisin harppauksin ja jättää matkaseurani samalla tahattomasti muutaman askeleen etäisyyden päähän. Jopa armas aviomieheni jää normaalioloissa taakseni, ja tietääkseni edellä mainittua kannattelevat alaraajat ovat kuitenkin vielä pari tuumaa allekirjoittaneen vastaavia pitemmät ja siten mahdollistaisivat nopeamman ja tehokkaamman etenemisen. Kyse on siis selvästi tehokkaaksi hiotusta taktiikasta, jonka olen imenyt itseeni jo äidinmaidossa.
Osat ovat kuitenkin vaihtuneet. Olen hidas. H-I-D-A-S. Kulkuni kuulemma muistuttaa Ruissalossa tavattavien valkoposkihanhien vaappumista, paitsi että nekin ovat nopeampia. Mummotkin ovat, sillä sellainen ohitti minut juuri tänään kaupungilla. Pääsin sentään korttelin verran edetessäni yhden ihmisen ohi ja tunsinkin siitä suunnatonta voitonriemua. Ohitettu henkilö oli korkeintaan 2-vuotias, ja hitaan käynnin kaiketi selitti lähes kulkijan mittainen lelukoira, jota taapero raahasi mukanaan. Mä ohitin sen!!!1
